TB // Kotkassa junaillen

Tämä postaus oli ilman kuvia unohtunut luonnoksiin, mutta julkaistaan nyt hieman kesää vihdoinkin saapuneen talven keskelle.

Elokuun alussa lähdettiin ensimmäistä kertaa ikinä käymään Kotkassa. Tai Aleksi on ehtinyt siellä nyt viettää enemmänkin aikaa kesän aikana, mutta me poikettiin kylään parin yön verran. Luna pääsi, tai joutui, myös ensimmäiselle junareissulleen. Dinan kanssa tultiinkin aikanaan Helsingistä pentunäyttelystä junalla Tampereelle, ja se nyt oli yhtä rento tälläkin reissulla, niin kuin aina. Mitäpä sitä turhista stressaamaan - toisin kuin Luna, joka tärisi ja läähätti junassa yhtälailla kuin bussissa ja autossakin. Mua käy tuollainen pelko hieman sääliksi, mutta erinäisistä seikoista johtuen, ei ole pystytty asialle nyt tekemään sen kummemmin mitään. Autoonkin hiljalleen siedettäminen on perin mahdotonta, koska autoreissuja, tai bussireissuja on nyt vähän jatkuvasti. Pahoinvointia ei onneksi ole, eikä kuolaamista.

Melko täyttä Treeltä Tikkurilaan

Jaloittelutauko Tikkurilan vesisateessa

Nautittiin omasta tilasta Tikkurilasta Kouvolaan

Ja sitten se masentava juna Kouvolasta Kotkaan

Mutta niin. Takaisin junaan ja sen mukana ensin Tampereelta Tikkurilaan, jossa Intercity vaihtui Pendolinoksi ja sieltä vielä Kouvolaan, josta alkoi viimeinen etappi taajamajunalla Kotkaan. Vaihtoja oli tuolle muutaman tunnin matkalle ihan riittävästi, mutta mukavasti aika meni. Yksinmatkustaessa aika ei tunnu kuluvan millään, mutta koirien kanssa ei ehtinyt kyllästyä. Tampere-Tikkurila välillä oli mukavasti juttuseuraakin, sillä Intercityn lemmikkiosasto oli jotakuinkin ääriään myöden täynnä. Yhden ihmisen pikkukoiran kanssa olisi ehkä vielä saanut mukaan sovitettua, mutta ison koiran kanssa olisi tullut jo hankalaa. Tiivistä tunnelmaa siis :D Tikkurilassa oltiin ihan ajallaan ja parikymmentä minuuttia oli vaihtoaikaa, joten ihan mukavasti ehdittiin uudelle raiteellekin kaikkine tavaroinemme. Ei tuo mikään maailman mukavin kokemus ole Tikkurilan isolla asemalla etsiä seuraavaa raidetta kahden ihmettelevän pikkukoiran, parin laukun sekä kevythäkin kanssa. Selvittiin kuitenkin :D Pientä miinusta pitää kyllä antaa asemien suunnittelusta, sillä tosi monessa paikkaa on ovien edustat yms alueet katettu ritilöillä, jotka ovat todellatodella inhottavat, ellei jopa mahdottomat pikkukoirien kulkea ja tavaroiden kanssa ei oikein ole mahdollista koiria aina niiden yli kantaakaan. Pendoliinossa olikin isossa (ehkä 3-4 kertaa edellisen kokoisessa) lemmikkiosastossa ruhtinaallisesti tilaa, sillä siellä taisi meidän lisäksi olla ainoastaan kaksi muuta matkustajaa. Olihan tuo rennompaa kuin täydessä osastossa matkustaminen. Jostain syystä Kouvolassa oltiin hieman myöhässä, ja siellä pitikin aika nopeasti siirtyä monen raiteen päässä odottavaan seuraavaan junaan. Tässä kohtaa meinasin kirota VRn ja kaiken mukanakannettavan, kun lähes juoksujalkaa kiiruhdettiin viimeiseen junaan, joka olikin sisätiloiltaan aikalailla edellisiä ankeampi, taisi olla pääkaupunkiseudun paikallisliikenteen junia noin varsinaisesti julisteista ym päätellen. Lopulta oltiin kuitenkin Kotkassa ja Aleksi meitä vastassa auton kanssa. Ja edessä mukava loppuviikko uusissa maisemissa.

Perjantaina pyörin päivän neitien kanssa Sapokan vesipuistossa, joka on yksi Kotkan palkituista puistoista ja täysin vierailemisen arvoinen noin kesällä ainakin. Tosi monipuolinen puisto mahdutettu pienehkölle alueelle. Ihania paikkoja. Puistossa olisi riittänyt kuvattavaa pidemmäksikin ajaksi. Illalla käytiin tottakai vielä syömässä hyvin ja katselemassa ilta-aurinkoa Katariinan meripuistossa, josta kuvia vielä alla.

Kotkasta ajeltiin la-aamulla Hämeenlinnaan Hämeen shelttien järjestämälle shelttileirille. Katsotaan saanko aikaiseksi tehdä siitä oman postauksensa.

Syyslenkillä

Syyskuu ja lokakuun alku ovat paria sateista ja muutamaa tuulista päivää lukuunottamatta pistäneet parastaan. On saatu nauttia auringosta, kuivasta, joskin hieman vilpoisesta syksystä. Vain parin plusasteen aamu- ja iltalenkit ovat jo vaatineet kaivamaan kevyttopat vaatekaapista. Päivisin auringon lämmittäessä olen koittanut selviytyä hieman kevyemmällä varustuksella. Vielä, että tarkenen sitten jos se talvikin joskus tulee :D Päivät lyhenee ihan silminnähtävästi ja hiukan turhan nopeasti. Tällä viikolla saatiin pitkästä aikaa kunnon shelttiporukka kasaan ja ehdittiin arkena lenkille vielä ennen pimeää. Pitkästä aikaa siis tarjolla hieman shelttikuvia.

Luna, Nova, Halla, Taiga, Riemu, Zin, Fiona, Sade, Nekku ja Dina

Koiralenkkien lisäksi pk-lenkkeily on hiljalleen alkanut sujua ja pientä kehitystäkin alkaa nyt noin kuukauden jälkeen olla havaittavissa. Kausisuunnitelmia on tehty ja monen moista pitäisi vielä opetellakin. Ihan hauskaa.

Nautitaan vielä viimeisistä ruskan väreistä, ennen kuin syksy vie nekin ja jättää pelkkää ruskeaa, harmaata ja märkää tilalle. Kuulostipas runolliselta, sama suomeksi: Että eikun lenkille ja nauttimaan auringosta, vielä kun sitä näkee...

Kuka minä olen

Sain muutamia viikkoja sitten lukijakommentin, jossa kyseltiin koirien kuulumisien lisäksi myös postausta minusta itsestäni: Mitä teen ja millaisia tulevaisuudensuunnitelmia mulla on? Lisäksi kyseltiin miten päädyin hankkimaan shelttejä ja onko tulossa lisää koiria lähivuosina. Mä nyt yritän. Siis kertoa jotain, mutta olla höpöttelemättä ihan turhia. Ehkä :D Agilitypostaukset on paljon helpompia. Ylipäätään itsestään kertominen, vaikka nyt työhakemuksissakin, on vaikeaa. Mutta noh, jospa tästä edes alkuun pääsisi. Postauksen kuvat on kaiveltu omien arkistojen kätköistä.

Noin tiivistetysti olen siis juuri 25 vuotta täyttänyt tamperelainen ja entinen euralainen. Tampereelle muutin noin kuusi vuotta sitten vuoden 2010 kesällä, koska rakennustekniikan diplomi-insinöörin opintoni alkoivat elokuussa Hervannassa Tampereen Teknillisellä Yliopistolla. Opiskelupaikkahakemukseni olivat kaikki Tampereelle, mutta aihealueet olivatkin sitten kaukana toisistaan. Rakennustekniikkaa lukemaan päädyin lopulta paljolti sen vuoksi, että pääsin sisään yo-arvosanoilla (hyvä todistus joo, mutta ei mikään erinomainen). Ilman tätä saattaisin olla esimerkiksi keskustan yliopistossa lukemassa suomen kieltä tai ihan jotain muuta. Rakennuspuolesta ei ennen koulua ollut mitään kokemusta ja monet ihmettelivätkin, miksi ihmeessä edes hain sinne... Tässä nyt kuitenkin ollaan lähes valmiina DI:nä kaikesta huolimatta. Vielä pitäisi muutama kurssisuoritus/harjoitustyö tehdä loppuun asti ja syksyllä on vielä yksi tentti edessä. Sitten kaikkien hallinnollisten pyörittelyiden jälkeen joskus syksyllä olisi opinnot toivottavasti hetkeksi taputeltu.

©Jenniina

©Riina Aamuvuori

Tällä hetkellä teen tosiaan noita viimeisiä kurssisuorituksia kotoa käsin ja etsin samalla töitä. Koulutöiltä ja työhakemuksilta jäävällä ajalla tulee lähinnä harrasteltua koirien kanssa agilitya, kunnon metsälenkkeilyä sekä vähän kaikkea muutakin. Mahdollisimman usein (kerran viikossa edes) pyrin myös ehtimään ratsastustunnille, sillä se on kyllä mun kohdalla laji, joka tekee selälle tosi hyvää ja pelastikin esimerkiksi syksyllä mut monilta istumatyön aiheuttamilta jumeilta. Ratsastus on mulle vähän sellainen henkireikä, sillä missään muualla ei saa kroppaa ja selkää niin monipuolisesti liikkeelle, sekä ylipäätään tallilla ja hevosen selässä muut murheet unohtuvat. Agilityssa on kyllä vastaavaa havaittavissa: treenien aikana ei vain ehdi miettiä mitään ylimääräistä. Herkkuperse-puoleni taas vaatii säännöllistä herkuttelua, joka yleensä koostuukin itsetehdyistä leivonnaisista ja muista herkuista. En mä ihan kauheasti välitä karkeista, valmiista kekseistä tai jäätelöstä. Meillä saattaakin säilyä mun karkit ihan viikkoja, sillä vaikka olen makean perään, en sitä kerralla kuitenkaan tarvitse paljoa. Aika usein käy niin, että Aleksi on syönyt loput, kun luulee mun unohtaneen jo koko pussin. Mieluummin syön jotain itse leivottua kuin teollisesti tuotettua. Jäi mieleen, kun kaveri naureskeli joskus, että kun mun alkaa tehdä jotakin mieli, niin ei mene kauaa, kunnes mieliteko on jo toteutettu, oli se sitten melkein mitä vain :D Tässä on tullut kokeiltua milloin mitäkin -tontonton-leivontaa (maidoton, munaton gluteeniton, laktoositon...), macaronseja, marenkeja, juustokakkuja (nää tulee jo omasta päästä ilman reseptejä), muffineja, täytekakkuja, ensimmäistä voileipäkakkua ja monen näköistä muutakin. Vinkki: Kokeiltuja ja hyväksi todettuja reseptejä löytyy sivupalkin Herkuttelua- ja resepti-tunnisteiden takaa. Kameran kanssa tulee myös pyörittyä silloin tällöin jossakin. Yleensä linssin eteen päätyvät omat ja kaverien koirat, tai sitten ne juuri uunista tulleet leivonnaiset tai ylipäätään maailman kauneus. Olen pohjimmiltani hiukan sellainen haaveilija, joka voisi hymyillen tuijottaa auringonlaskun värjäämää maisemaa ja kuunnella kesäillassa kirkuvia pääskysiä vaikka monta tuntia putkeen. Joka vuosi jaksan ihmetellä keväisin heräävää maailmaa, ensimmäisiä leskenlehtiä, mustan maan läpi työntyviä vihreitä versoja ja pienenpieniä hiirenkorvia koivujen oksilla sekä metsissä raikkaasti tuoksuvia suopursuja. Elämä on täynnä pieniä hymyjä ja onnenhetkiä, kunhan vaan malttaa pysähtyä ja katsoa. Niin ja kyllä se lempivuodenaika todellakin on kevät.

© Sirpa Saari

Olen ihminen, joka viihtyy paljon kotona. Arvostan kivoja lenkkipolkuja (tällä hetkellä naapurissa oleva Hatanpään Arboretum on kyllä aivan mieletön paikka päivittäisille lenkeille), siistiä ympäristöä ja hyviä kulkuyhteyksiä. Ja tottakai kotikin saa näyttää hyvältä, joskin vuokra-asuntoon panostaminen opiskelijabudjetilla on melko rajallista. Kodin sijainti on tällä hetkellä aika optimaalinen, sillä julkiset kulkevat ihan vierestä jatkuvasti ja keskustaan on lyhyt matka, mutta kuitenkin tässä asunnon ympärillä on vehreää. Ihan keskusta-asujaa musta ei saa milloinkaan, sen verran mussa tulee kyllä aina olemaan maalaistyttöä, vaikka aika hyvin tässä kuuden vuoden aikana olen kaupunkilaistunutkin. Sitten joskus tulevaisuudessa haluaisin oman uuden ihan mun/meidän näköisen talon, joka sijaitsisi jossakin tässä Tampereen ympäristössä. Mun haaveet on oman talon lisäksi muutenkin aika tavallisia: kiva työpaikka ja lapsia sitten joskus. Ensimmäiseksi toivottavasti se työpaikka, jotta pystyy oikeasti aloittamaan kunnolla säästämisen ensimmäistä omaa kotia varten. Ensimmäinen oma koti tuskin on vielä se söpö omakotitalo, mutta kiva rivitalokolmio pienellä omalla pihallakin olisi aika mukava. Sitä odotellessa ja etsiessä.

Sitten niihin koiriin. Sheltteihin päätyminen oli vähän vahinko. Eikä meille todellakaan pitänyt tulla mitään  toista koiraa, niin kauan kuin kerrotalossa asutaan. Sheltti nyt sattui olemaan yksi harvoista roduista, joka kiinnosti minua ja kelpasi Aleksillekin. Ajatuksia ensimmäisen koiran hankinnasta löytyy enemmän vuoden 2013 kesän postauksista. Dinan kotiutumisesta puolestaan löytyy ajatuksia noin heinäkuulta 2014. Näin kävi ja päivääkään en ole katunut. En ensimmäistä enkä myöskään toista koiraa. Elämä olisi todella outoa ilman noita karvakorvia. Kasvattajaankin päätyminen oli vähän vahinko, sillä ensin kysellessäni vapaita pentuja ei ollut, mutta lopulta yksi pennuista vapautuikin. Se yksi oli Luna. Ilman Lunaa ei olisi Dinaakaan. Ja ilman Dinaa ei varmaankaan agility olisi vienyt mennessään. Hämmentävää, kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Ensimmäistä koiraa hankkiessa en todellakaan ollut perillä mistään rodun terveystilastoista, pentueen vanhempien terveydentilasta, en osannut miettiä pennun luonnetta enkä mitään muuta vastaavaa. Lunan kanssa on tosiaan tehty töitä, sillä se on todella pehmeä ja herkkä, mutta lopulta kuitenkin aika täyspäinen ja hyvin miellyttämisenhaluinen, joten nyt aikuisena koirana se on kuitenkin se maailman helpoin koira arjessa, joka rakastaa omia ihmisiään ihan täysillä. Dina puolestaan on monessa mielessä ollut todella helppo pentu ja aikuinen. Se on alusta asti ollut rento ja rohkea pikku veijari, joka on keskittynyt työntekoon eikä ole välittänyt häiriöistä ympärillä ja rakastanut kaikkia vieraita ihmisiä. Dinan myötä vasta oikeasti tajusin, millaista elämä parhaimmillaan on koiran kanssa. Mä tiedän että se pärjää ja selviää vähän haastavammistakin tilanteista, viimeistään mun tukemana. Molemmat osallistuu uteliaina kaikkiin arkisiinkin hommiin ja kumpikin on aina valmiina hääräämään yhdessä mitä milloinkin. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin meillä on kaksi ihan meille parasta koiraa ja rotua tuskin olen vaihtamassa. Pieni haave mulla on, että Dinasta saisi sen kolmannen sheltin joskus, jos luusto- ja muut tutkimukset ovat kunnossa, sitten kun töihin pääsee ja ne on varaa maksaa. Minkäänmoinen pakko tai kiire tällä ei kuitenkaan ole, sillä kahdessa karvakuonossa ja harrastuskaverissa on aivan riittävästi tällä hetkellä. Tämä on nyt kokonaisuudessaan tällaista helppoa arkea, kun ei kumpikaan ole enää mikään pentu. Dinan kanssa aksaillaan vähän tavoitteellisemmin, kun taas Lunan kanssa enemmän hömpötellään kaikkea kivaa. Luna on mulle harrasturintamalla vielä vähän arvoitus, mutta katsotaan nyt mihin sen kanssa lopulta päädytään. Ainakin se rakastaa kaikkea yhdessä tekemistä ihan yli kaiken, että ehkä se on vielä meidän vahvuus jonkin lajin parissa. On se laji sitten agility tai joku muu - katsotaan mihin maailma meidät vie. Mahdollisuuksiahan kummankin kanssa on vielä lähes mihin vain, sillä kyllä kaksi- ja kolmivuotiaiden koirien kanssa ehtii harrastaa vielä vaikka ja kuinka, kunhan vain terveinä pysytään.

©Sanna

Heräskö tästä vielä joitakin lisäkysymyksiä? Voin vaikka kommenttiboksissa vastailla lisäkysymyksiin tai tarvittaessa tehdä jonkin toisenkin postauksen. Toivottavasti alkuperäinen kysyjä nyt ainakin sai vastauksia. :)

Kevät 2016

Oon tässä ihmetellyt, kun syksyllä ja nyt alkuvuodesta menoja tuntui riittävän liiankin kanssa, mutta nyt viikoittaisia agitreenejä ja ratsastuksia lukuunottamatta kalenteri näyttää jatkossa aikas tyhjältä. Näyttelyitä ei ainakaan ennen toukokuuta ole, silloin suunnataan ehkä pariinkin. Lähinnä Dinan kanssa. Dina kasvatteleekin parasta aikaa karvojaan kynitty kana -lookin jäljiltä, joten toivon sen olevan vähän Turkua edustavammassa kunnossa sitten toukokuussa. Ja onhan tässä vielä lähemmäs pari kuukautta aikaa, varsinkin, kun muutos on selkeästi nyt jo nähtävissä.

Olen miettinyt hierojakäyntejä neideille tässä jo jonkun aikaa, joten ehkä ne pitäisi hiljalleen saada varattua. Nyt kun toi oma selkäki on taas ollut jo jonkun aikaa ihan hyvä. Ajattelin nyt vaan juoksut odotella ennen hierojaa, ja luulinkin niiden jo alkavan, mutta ei. Dinalla on tosiaan vasta toiset juoksut tulossa, niin tää on vähän tällaista epämääräistä millä aikataululla ne nyt sitten oikeasti tulee. Ekat oli elokuussa ja siitä on nyt sitten jo pyöreät 7 kk aikaa. Aina parempi tietty mitä pidempi väli on, en laita ollenkaan pahakseni.

Ja terveyteen liittyen on tosiaan alkukesäksi tarkoitus vihdoin varailla näille molemmille niitä luustokuviakin. Silmä- ja polvitutkimukset voisi tietty tehdä jo aiemminkin, mutta noita muita saadaan odotuttaa ainakin sinne toukokuun lopuille, niin saa samantien kaikki virallisina, kun Dinallakin on se kaksi vuotta tullut täyteen. Toivon, että olen tuolloin jossain töissäkin, niin ei ole rahallisestikaan niin ikävä paukku tuo kuvaus. Lisäksi joskus noilla samoilla main olisi ajatus selvitellä sitä Dinan viime syksynä kuulunutta lieväälievää sivuääntäkin, että onkos se muuttunut johonkin suuntaan. Mä kovasti tietysti toivon, että kaikki tutkimukset olisi kunnossa, niin saataisiin jatkaa harrastuksia hyvillä mielin. Toivossahan on hyvä elää, vai miten se meni... Vitsi kun olisi nuokin jo takana eivätkä edessä.

Takana saisi olla myös nämä viimeiset koulutyöt, jotka eivät tahdo kiinnostaa edes sitä vähää. Ois halu valmistua ja päästä kunnolla töihin jonnekin joidenkin mielenkiintoisten projektien pariin, sen sijaan että kököttää kotona ja vääntää aivan pakkopullaksi muuttuneita viimeisiä harjoitustöitä. Ei oikein edes pakkopulla oo riittävä termi, sillä paremminkin mua jopa ahdistaa osa noista valtavista harjoitustöistä. Joo, tyhmää jättää niitä tänne loppuun, mutta eipä sille enää mitään voi. Että ei kun ahertamaan, ottamaan itteään niskasta kiinni ja mitä näitä muita kliseitä nyt on.

Agilityn suhteen näyttää siltä, että molempien kanssa on ryhmäpaikat nyt ainakin vappuun asti, jolloin talvikausi loppuu. Kesän suunnitelmia pitää miettiä sitten työtilanteen ja ryhmätilanteiden mukaan. Vähän luulen kuitenkin, että Lunan ryhmäpaikka jää ja treenaillaan sen kanssa enemmän itsenäisesti. Ryhmää pitäisi joka tapauksessa ainakin vaihtaa, sillä tavoite kuitenkin olisi päästä töihin ja silloin ei oikein tuollainen päiväryhmä oikein toimi. Mutta se ajatus on nyt aika auki, että pitää katsella sitten, kun  jotain tulevaisuudesta edes on selvillä. Jotenkin sitä on tässä vuoden mittaan tottunut siihen, että kaikki on epäselvää ja epävarmaa eikä mitään voi suunnitella kuin korkeintaan parin kuukauden päähän. Dinan kanssa ois kuitenkin tavoitteena saada tässä lähiaikoina kepit kuntoon, varsinkin kun päästään nyt itsenäisestikin treenailemaan. Kisaamisesta en kyl tosiaan tiedä mitään :D Ehkä joskus... Muuten tosiaan tuntuu treenit yleensä aika hyviltä ja yleensä kyl tietää missä syy on (mussa), jos ei onnistu. Lunan kanssa ei oo kyl mitään tavoitteita. Lähiaikoina koitetaan aloittaa kunnolla keppitreeniä senkin kanssa ja selätellään hiljaksiin keinumörköä ja ehkä pussiakin.

Postauksen kuvitus on peräisin tammikuulta, kun oli upea ilma ja jäätkin kantoivat vihdoin niin, että muutkin kuin pilkkijät uskaltutuivat liikkeelle.

Liidellään

Ensimmäisenä varmaan huomasitte blogin värimaailma muutoksen. Olen väriä vaihtanut nyt yhtä usein kuin kuvaakin, mutta nyt tuli ajatus, josko pitydyttäisiin pinkissä, kunnes siihen kyllästyy. Sattumalta uusi bannerikuva kuitenkin istuu tuohon valittuun värimaailman enemmän kuin hyvin. Vai miltä näyttää? Pakkasta tais kuvaushetkenä olla pari viikkoa sitten reilu 15 astetta, joten kuvailu ei kovin kauaa kestänyt... Jälkikäteen katsottuna on sekä horisontti vinossa ja tarkennuskin jossain muualla kuin alunperin piti, mutta olkoon. Riittää tällä hetkellä :D

Sitten loikka itse asiaan. Tai siis agilityyn. Tai agiliitelyyn noin leikkisästi ilmaistuna. No kuitenkin. Joku on joka tapauksessa jäänyt siihen jo ihan koukkuun, mutta vois niitä (jonkinasteisia) riippuvuuksia olla huonompiakin kuin agility ja mangoläkerolit. Vai mitä ootte mieltä? Jos jollekin nyt ei agility sano mitään, niin suuntana youtube, johon hakusanaksi agility, niin löytyy kyllä videota toisensa perään.

Pitihän sitä pari vuotta sitten jo hommata Ikean lastentunnelikin

Lunan kanssahan saatiin ensikosketus agilityyn jo aikana ennen Dinaa Kokemäen koirakerhon järjestämällä alkeiskurssilla. Se kurssi nyt on jo jäänyt pääasiassa unholaan ja keskittyi lähinnä juuri yksittäisiin esteisiin. Sitähän se aina tietysti on harrastuksen alussa, mutta paljon riippuu kouluttajastakin, se on tässä kohtaa todettava.

Alkuvuonna 2015 oltiin puolestaan Dinan kanssa SportDogParkin järjestämällä agilityn pentukurssilla, jolloin Dina oli reilu puolivuotias. Jatkaa olisi tehnyt mieli, mutta opiskelijan kukkaro oli sitä mieltä, että kursseilut oli hetkeksi kursseiltu. Kevään aikana käytiin pariin otteeseen kaverin mukana kokeilemassa taas esteitä, jolloin molemmat Neidit pääsivät hieman lajin makuun. Kesäkuussa puolestaan aloitettiin Dinan kanssa agilityn 10 kerran alkeiskurssi Tamskilla (Tampereen Seudun Koirakerho). Alkeiskurssilta jatkettiin suoraan alkeisjatkoryhmään elokuussa, joskin kouluttaja ja treenipaikka vaihtuivat. Ryhmän- ja paikanvaihto tuli eteen taas talvikauden alkaessa syys-lokakuun vaihteessa. Ihanaa oli syksyn sateisten ja pimeiden treeni-iltojen jälkeen aloittaa talvikausi Tamskin vastavalmistuneessa ja valtavassa treenihallissa.

Seuraavista kolmesta kuvasta kiitokset treenikamu-Inkalle!

Keppejä on treenailtu verkkojen avulla, mutta kehittymisen vuoksi on nyt aloitettu uudella tyylillä, siitä ehkä lisää joskus.

Tällä hetkellä Dinan treeniryhmä koostuu yhdestä medikokoisesta ja neljästä minikokoisesta koirasta. Kaksi shelttiä, kaksi mäyräkoiraa ja yksi papillon. Yksi medikään ei paljoa ministä eroa, joten hieno (melkein) miniryhmä meillä on kasassa. Ja hyvällä hengellä tietty liikkeellä, mieluummin hauskaa  kuin liian tiukkapipoista menoa :D Tässä (klik!) youtube-video meidän joulua edeltävistä pikkujouluteemaisista treeneistä, videosta kiitokset ihanalle koutsille Reetalle! Tollon herkuteltiin gluteenittomalla porkkanakakulla ja monenmoisilla muillakin herkuilla. Ja kuten huomaa, niin todellakaan aina ei kaikki ihan suju. Vaikkakin vuoden 2016 ensimmäisten treenien jälkeen kouluttaja olikin sitä mieltä, että Dina alkaisi olla kisavalmis, kun vaan kepit saataisiin kuntoon vielä, niin katsotaan nyt... Ei tässä nyt talvella ainakaan olla mihinkään suuntaamassa. Kesällä vois ehkä harkita. Ehkä. Mä en ole kisavalmis vielä, vaikka koira olisikin.:D

Mutta mitäs vielä. Tällä hetkellä koitetaan saada lisää varmuutta esteille, tietty, ja Dinaan vähän lisää intoa ja vauhtia. Palkataan enemmän lelulla ja vähemmän namilla. Dinasta on tullut ihan hullu lelunretuuttaja treeneissä. Ipana, jota piti jokin aika sitten vielä ihan opettaa leikkimään kiskomis/veto/retuutusleikkejä ärisee, ravistelee ja murisee nykyään kuin oikea terrieri. Keinu ja erityisesti kepit on varmaan ne isoimmat asiat Dinalle. Mulle taas kaikki ohjauskuviot ja vähän huono kunto tuottaa päänvaivaa. Voitte arvata, että olen aika puhki parin kentän päästä päähän spurtin jälkeen. Juoksemisen lisäksi tarttis kumminkin hallita koko kroppaa, kun varpaatkin tarttis saada menemään oikeaan suuntaan suunnilleen, jotta koira löytää oikealle esteelle. Lisäksi nopeita kiihdytyksiä, hidastuksia ja kaikenmaailman käännöksiä. Siinä vois vaikka kompastua omiin jalkohinsa huonona päivänä :D Niin ja agilityhan ei virallisten tahojen mielestä ole urheilua...

Ja kirsikkana kakun päällä: nyt Lunallakin on treeniryhmä lopuksi talvikaudeksi eli huhtikuun loppuun asti. Lunan kanssa ollaan pikkuhiljaa opeteltu vähän esteitä ja ihan yksinkertaisimpia ohjauksia, kun ollaan kaverin mukana ja ohjauksessa päästy hallille treenailemaan. Nyt päästään jatkamaan tätä osana mölliryhmää säännöllisesti kerran viikossa. Taitaa pakkasten lauhduttua alkaa meikäläisellä pieni kuntokuuri: kahdesti viikossa agilitya lämmittelylenkkeineen ja lisäksi vielä ratsastusta kerran viikossa. Kai tää entinen liikuntatuntien vihaajakin joskus tästä vauhtiin saadaan :D ja itseasiassa liikunta on ihan kivaa, kun kukaan ei pakota suorittamaan kaikkea, missä tietää olevansa huono tai se, joka valitaan joukkueisiin aina kolmen viimeisen joukossa. Pakolliset liikuntatunnit oli oikeasti aika masentavia. Ainakin keskimäärin, mahtuihan sinnekin jotain valopilkkuja joskus. Koirat on kyllä kummallisia liikuttajia. En tuonne viikon kestäneeseen 15-30 asteen pakkaseenkaan olisi nenääni vapaaehtoisesti laittanut ilman niitä. Enkä ainakaan montaa kertaa viikossa lähtenyt kunnon kävelylenkeille metsiin. Näin hieman sivuraiteille eksyessä.

Mutta että sellaista liitelyä meillä nykyään. Kiinnostaako jotakuta seurata mein treenejä ja agilityn etenemistä joskus jatkossakin, postausten muodossa siis, vai jätetäänkö tähän?