Kuka minä olen

Sain muutamia viikkoja sitten lukijakommentin, jossa kyseltiin koirien kuulumisien lisäksi myös postausta minusta itsestäni: Mitä teen ja millaisia tulevaisuudensuunnitelmia mulla on? Lisäksi kyseltiin miten päädyin hankkimaan shelttejä ja onko tulossa lisää koiria lähivuosina. Mä nyt yritän. Siis kertoa jotain, mutta olla höpöttelemättä ihan turhia. Ehkä :D Agilitypostaukset on paljon helpompia. Ylipäätään itsestään kertominen, vaikka nyt työhakemuksissakin, on vaikeaa. Mutta noh, jospa tästä edes alkuun pääsisi. Postauksen kuvat on kaiveltu omien arkistojen kätköistä.

Noin tiivistetysti olen siis juuri 25 vuotta täyttänyt tamperelainen ja entinen euralainen. Tampereelle muutin noin kuusi vuotta sitten vuoden 2010 kesällä, koska rakennustekniikan diplomi-insinöörin opintoni alkoivat elokuussa Hervannassa Tampereen Teknillisellä Yliopistolla. Opiskelupaikkahakemukseni olivat kaikki Tampereelle, mutta aihealueet olivatkin sitten kaukana toisistaan. Rakennustekniikkaa lukemaan päädyin lopulta paljolti sen vuoksi, että pääsin sisään yo-arvosanoilla (hyvä todistus joo, mutta ei mikään erinomainen). Ilman tätä saattaisin olla esimerkiksi keskustan yliopistossa lukemassa suomen kieltä tai ihan jotain muuta. Rakennuspuolesta ei ennen koulua ollut mitään kokemusta ja monet ihmettelivätkin, miksi ihmeessä edes hain sinne... Tässä nyt kuitenkin ollaan lähes valmiina DI:nä kaikesta huolimatta. Vielä pitäisi muutama kurssisuoritus/harjoitustyö tehdä loppuun asti ja syksyllä on vielä yksi tentti edessä. Sitten kaikkien hallinnollisten pyörittelyiden jälkeen joskus syksyllä olisi opinnot toivottavasti hetkeksi taputeltu.

©Jenniina

©Riina Aamuvuori

Tällä hetkellä teen tosiaan noita viimeisiä kurssisuorituksia kotoa käsin ja etsin samalla töitä. Koulutöiltä ja työhakemuksilta jäävällä ajalla tulee lähinnä harrasteltua koirien kanssa agilitya, kunnon metsälenkkeilyä sekä vähän kaikkea muutakin. Mahdollisimman usein (kerran viikossa edes) pyrin myös ehtimään ratsastustunnille, sillä se on kyllä mun kohdalla laji, joka tekee selälle tosi hyvää ja pelastikin esimerkiksi syksyllä mut monilta istumatyön aiheuttamilta jumeilta. Ratsastus on mulle vähän sellainen henkireikä, sillä missään muualla ei saa kroppaa ja selkää niin monipuolisesti liikkeelle, sekä ylipäätään tallilla ja hevosen selässä muut murheet unohtuvat. Agilityssa on kyllä vastaavaa havaittavissa: treenien aikana ei vain ehdi miettiä mitään ylimääräistä. Herkkuperse-puoleni taas vaatii säännöllistä herkuttelua, joka yleensä koostuukin itsetehdyistä leivonnaisista ja muista herkuista. En mä ihan kauheasti välitä karkeista, valmiista kekseistä tai jäätelöstä. Meillä saattaakin säilyä mun karkit ihan viikkoja, sillä vaikka olen makean perään, en sitä kerralla kuitenkaan tarvitse paljoa. Aika usein käy niin, että Aleksi on syönyt loput, kun luulee mun unohtaneen jo koko pussin. Mieluummin syön jotain itse leivottua kuin teollisesti tuotettua. Jäi mieleen, kun kaveri naureskeli joskus, että kun mun alkaa tehdä jotakin mieli, niin ei mene kauaa, kunnes mieliteko on jo toteutettu, oli se sitten melkein mitä vain :D Tässä on tullut kokeiltua milloin mitäkin -tontonton-leivontaa (maidoton, munaton gluteeniton, laktoositon...), macaronseja, marenkeja, juustokakkuja (nää tulee jo omasta päästä ilman reseptejä), muffineja, täytekakkuja, ensimmäistä voileipäkakkua ja monen näköistä muutakin. Vinkki: Kokeiltuja ja hyväksi todettuja reseptejä löytyy sivupalkin Herkuttelua- ja resepti-tunnisteiden takaa. Kameran kanssa tulee myös pyörittyä silloin tällöin jossakin. Yleensä linssin eteen päätyvät omat ja kaverien koirat, tai sitten ne juuri uunista tulleet leivonnaiset tai ylipäätään maailman kauneus. Olen pohjimmiltani hiukan sellainen haaveilija, joka voisi hymyillen tuijottaa auringonlaskun värjäämää maisemaa ja kuunnella kesäillassa kirkuvia pääskysiä vaikka monta tuntia putkeen. Joka vuosi jaksan ihmetellä keväisin heräävää maailmaa, ensimmäisiä leskenlehtiä, mustan maan läpi työntyviä vihreitä versoja ja pienenpieniä hiirenkorvia koivujen oksilla sekä metsissä raikkaasti tuoksuvia suopursuja. Elämä on täynnä pieniä hymyjä ja onnenhetkiä, kunhan vaan malttaa pysähtyä ja katsoa. Niin ja kyllä se lempivuodenaika todellakin on kevät.

© Sirpa Saari

Olen ihminen, joka viihtyy paljon kotona. Arvostan kivoja lenkkipolkuja (tällä hetkellä naapurissa oleva Hatanpään Arboretum on kyllä aivan mieletön paikka päivittäisille lenkeille), siistiä ympäristöä ja hyviä kulkuyhteyksiä. Ja tottakai kotikin saa näyttää hyvältä, joskin vuokra-asuntoon panostaminen opiskelijabudjetilla on melko rajallista. Kodin sijainti on tällä hetkellä aika optimaalinen, sillä julkiset kulkevat ihan vierestä jatkuvasti ja keskustaan on lyhyt matka, mutta kuitenkin tässä asunnon ympärillä on vehreää. Ihan keskusta-asujaa musta ei saa milloinkaan, sen verran mussa tulee kyllä aina olemaan maalaistyttöä, vaikka aika hyvin tässä kuuden vuoden aikana olen kaupunkilaistunutkin. Sitten joskus tulevaisuudessa haluaisin oman uuden ihan mun/meidän näköisen talon, joka sijaitsisi jossakin tässä Tampereen ympäristössä. Mun haaveet on oman talon lisäksi muutenkin aika tavallisia: kiva työpaikka ja lapsia sitten joskus. Ensimmäiseksi toivottavasti se työpaikka, jotta pystyy oikeasti aloittamaan kunnolla säästämisen ensimmäistä omaa kotia varten. Ensimmäinen oma koti tuskin on vielä se söpö omakotitalo, mutta kiva rivitalokolmio pienellä omalla pihallakin olisi aika mukava. Sitä odotellessa ja etsiessä.

Sitten niihin koiriin. Sheltteihin päätyminen oli vähän vahinko. Eikä meille todellakaan pitänyt tulla mitään  toista koiraa, niin kauan kuin kerrotalossa asutaan. Sheltti nyt sattui olemaan yksi harvoista roduista, joka kiinnosti minua ja kelpasi Aleksillekin. Ajatuksia ensimmäisen koiran hankinnasta löytyy enemmän vuoden 2013 kesän postauksista. Dinan kotiutumisesta puolestaan löytyy ajatuksia noin heinäkuulta 2014. Näin kävi ja päivääkään en ole katunut. En ensimmäistä enkä myöskään toista koiraa. Elämä olisi todella outoa ilman noita karvakorvia. Kasvattajaankin päätyminen oli vähän vahinko, sillä ensin kysellessäni vapaita pentuja ei ollut, mutta lopulta yksi pennuista vapautuikin. Se yksi oli Luna. Ilman Lunaa ei olisi Dinaakaan. Ja ilman Dinaa ei varmaankaan agility olisi vienyt mennessään. Hämmentävää, kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Ensimmäistä koiraa hankkiessa en todellakaan ollut perillä mistään rodun terveystilastoista, pentueen vanhempien terveydentilasta, en osannut miettiä pennun luonnetta enkä mitään muuta vastaavaa. Lunan kanssa on tosiaan tehty töitä, sillä se on todella pehmeä ja herkkä, mutta lopulta kuitenkin aika täyspäinen ja hyvin miellyttämisenhaluinen, joten nyt aikuisena koirana se on kuitenkin se maailman helpoin koira arjessa, joka rakastaa omia ihmisiään ihan täysillä. Dina puolestaan on monessa mielessä ollut todella helppo pentu ja aikuinen. Se on alusta asti ollut rento ja rohkea pikku veijari, joka on keskittynyt työntekoon eikä ole välittänyt häiriöistä ympärillä ja rakastanut kaikkia vieraita ihmisiä. Dinan myötä vasta oikeasti tajusin, millaista elämä parhaimmillaan on koiran kanssa. Mä tiedän että se pärjää ja selviää vähän haastavammistakin tilanteista, viimeistään mun tukemana. Molemmat osallistuu uteliaina kaikkiin arkisiinkin hommiin ja kumpikin on aina valmiina hääräämään yhdessä mitä milloinkin. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin meillä on kaksi ihan meille parasta koiraa ja rotua tuskin olen vaihtamassa. Pieni haave mulla on, että Dinasta saisi sen kolmannen sheltin joskus, jos luusto- ja muut tutkimukset ovat kunnossa, sitten kun töihin pääsee ja ne on varaa maksaa. Minkäänmoinen pakko tai kiire tällä ei kuitenkaan ole, sillä kahdessa karvakuonossa ja harrastuskaverissa on aivan riittävästi tällä hetkellä. Tämä on nyt kokonaisuudessaan tällaista helppoa arkea, kun ei kumpikaan ole enää mikään pentu. Dinan kanssa aksaillaan vähän tavoitteellisemmin, kun taas Lunan kanssa enemmän hömpötellään kaikkea kivaa. Luna on mulle harrasturintamalla vielä vähän arvoitus, mutta katsotaan nyt mihin sen kanssa lopulta päädytään. Ainakin se rakastaa kaikkea yhdessä tekemistä ihan yli kaiken, että ehkä se on vielä meidän vahvuus jonkin lajin parissa. On se laji sitten agility tai joku muu - katsotaan mihin maailma meidät vie. Mahdollisuuksiahan kummankin kanssa on vielä lähes mihin vain, sillä kyllä kaksi- ja kolmivuotiaiden koirien kanssa ehtii harrastaa vielä vaikka ja kuinka, kunhan vain terveinä pysytään.

©Sanna

Heräskö tästä vielä joitakin lisäkysymyksiä? Voin vaikka kommenttiboksissa vastailla lisäkysymyksiin tai tarvittaessa tehdä jonkin toisenkin postauksen. Toivottavasti alkuperäinen kysyjä nyt ainakin sai vastauksia. :)